Kausi paketoitu

XCO SM startti Valkeakoskella: Oranssi tiimi jyrää! (Kuva: Anne Kanerva)
Nyt sen voi jo todeta: tämä kilpailukausi on ollut minun osaltani loppuun taputeltu heinäkuun EM-kilpailuiden jälkeen. Syy siihen ei ole, etteikö motivaatiota kisaamiseen heikosti menneen kauden päätavoitteen jälkeen olisi ollut. Motivaatiota ja tavoitteita elo-syyskuulle oli hyvinkin olemassa. Heinäkuun loppupuolella voitin Valkeakoskella sekä XCE:n, että XCO:n suomenmestaruudet. Vaikka ennakkoon arvelin joutuvani tekemään paljon yksin töitä kisan aikana, halusin silti pitää itseni tiukilla. Seuraavaksi vuorossa olisi nimittäin EM-kilpailut, joissa takuuvarmasti pitäisi pystyä puristamaan itsestään ulos kaikki, mikäli mielii päästä asetettuihin tavoitteisiin eli 20 parhaan joukkoon. Varaa löysään suoritukseen ei siis ollut, vaan kone piti pitää käynnissä. Vertailu Elite-miesten sarjan kierrosaikoihin kertoi, että onnistuin vetämään soolona ihan kauden parasta vauhtia.

Valkeakoskella oli panostettu radan rakennukseen - hieno oli ajaa! (Kuva: Anne Kanerva)
Kaikki siis hyvin tähän asti. Lähtö Italiaan kisaa edeltävänä torstai-aamuna ja Milanon lentokentällä ongelmat lähtevät lumipallon lailla kerääntymään. Torstain piti olla tärkein harjoituspäiväni kisaradalla, jolloin voisin ajaa useamman kisavauhtisen kierroksen sekä selättää kaikki tekniset vaikeudet hinkkaamalla vaikeimpia kohtia monta kertaa läpi. Perjantai ja lauantai oli tarkoitus jättää kevyille valmistaville katsauksille radalla, mutta ei enää mitään kovia vetoja. Lentokentällä jouduimme odottamaan varaamaamme autoa kuitenkin yli kaksi tuntia. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kun saavuimme vihdoin kisakeskukseen, radalla harjoitteluaikaa oli tasan 45 minuuttia jäljellä, alun perin suunnitellun 3 tunnin sijaan. Tiesin että ehdin hädintuskin ajaa yhden tutustumiskierroksen. 

Voittajan tuuletus (Kuva: Anne Kanerva)

Lähdin kiukusta täristen ajamaan rataa kiireessä. Heti kävi selväksi, että kohtuullisen haastavaa settiä olisi luvassa koko 5 km matkan. Radan puoleen väliin noustiin melko jyrkästi ison kukkulan päälle ja sen jälkeen lasketeltiin alaspäin loppumatka. teknisyys tuli tiukoista kurveista, jyrkistä kalliodropeista sekä louhikoista. Seudulla oli pidempään ollut kuumaa ja kuivaa, mikä tarkoitti, että radalle oli kertynyt paljon irtomaata, mikä teki kurveista ihan tajuttoman liukkaita. Saavuin radan puoleen väliin eli korkeimmalle kohdalle, josta laskuosuus alkoi melkoisella kalliodropilla. Pudotuksessa ei sinänsä ollut mitään erikoista, vastaavista paikoista on ajeltu ties kuinka monta kertaa huoletta. Tässä oli kuumotusta lisätty toiseen potenssiin sillä, että droppiin lähestyttiin jyrkkää louhikkoa hieman oikealle kääntyen, jolloin dropin reunalle tultaessa ei oikein ikinä tiennyt, onko tasapaino hallussa vai ei. Lisäksi droppi päättyi mukavasti iskarit pohjaan lyövään 90 asteen kulmaan ja jatkui vielä pariin pienempään droppiin sen jälkeen. Paikan vaikeusastetta ehkä kuvaa se, että sieltä vietiin ambulanssilla sairaalaan 5 kuskia päivässä.

Killeridroppi, jota järjestäjät myöhemmi yrittivät helpottaa puuparruilla.


Sääret kesäkunnossa!  =D

Droppiin kun kiukkutärinässä ensimmäistä kertaa tullessa, menetin tasapainon dropin reunalla juuri sen verran, että vasen jalkani teki automaattisen sivuliikkeen. Olin kuitenkin jo lähtenyt tiputtamaan droppiin enkä enää saanut jalkaa kiinni polkimeen. Lopputulos oli sen mukainen: Niskan venäytys ja jalat sekä kyynärpäät melkoisilla mustelmilla. Jotenkuten pääsin pois radalta ja ensiaputeltalle paikkailemaan. Seuraavana aamuna heräsin elämäni kovimpaan päänsärkyyn, niska ei kääntynyt mihinkään ja polvea särki. Ei auttanut kuitenkaan muu kuin lähteä radalle harjoittelemaan… myös sitä droppia missä edellispäivänä kaaduin. Jokainen töyssy radalla oli kuin olisi lekalla lyöty päähän. Valmistautuminen kisaan meni siis täysin penkin alle. Kaatumisesta syntyneeseen pieneen ratakammoon löi viimeisen niitin kisaa edeltävänä yönä tullut rankkasade. Rata meni täysin luisteluradaksi. En kertakaikkiaan niska valmiiksi jumisena uskaltanut ensimmäisellä kierroksella ajaa juuri mistään. Tokalla kierroksella sain kuitenkin rytmistä kiinni paremmin ja kolmannella rupesi jo sujumaan. Tässä kohtaa eroa kärkeen oli nössöilyn takia kertynyt jo niin paljon, että minut varvattiin pois kisasta. Luulin tosin vielä pääseväni neljännelle kierrokselle, koska 90% aikasääntö varvaukselle ei ollut vielä täyttynyt, mutta ei se vissiin Italiassa ole niin tarkkaa.


Kisassa  (kuva: Anne Kanerva)

Pettymys oli melkoinen. Sitä lisäsi tietenkin se, että mikään isoista tavoitteistani – Tsekkien ja Sveitsin maailmancupit – eivät olleet menneet niin kuin ajattelin. Kuitenkin elokuussa oli edessä vielä Nordic cupin päätös sekä kisoja Ruotsissa ja Tanskassa, joihin halusin panostaa. Elokuun 6 päivä sunnuntailenkillä elämä pysähtyi hetkeksi melko rajulla tavalla. Ykköshuoltajani laskeutui hyppyristä alas naamalleen ja pääsin ensimmäistä kertaa soittamaan hätäkeskukseen. Ne 2-5 minuuttia, kun en tiennyt, onko kaveri hengissä, halvaantunut vai mitä, olivat elämäni hirveimmät. Säihkähdyksellä selvittiin, mutta seuraavan kahden viikon ajalta voisi kisareissut unohtaa, sillä kotona tarvittiin apua. Elo-syyskuun vaihteessa tarkoitus oli palata kilpailemaan Korso XCO- ja Hyvinkää XCO:ssa, mutta valitettavasti sitkeä syysflunssa iski. Nyt kun tässä olen pikkuhiljaa päässyt taas terveiden kirjoihin, olisi jäljellä vain yksi XCO kisa Tanskassa. Kun on ollut yli kuukauden kilpailematta, ei ole kuitenkaan järkeä lähteä ”rääppiäisiin”. Siirryn nyt siis suosiolla palautumaan tämän kesän rasituksista ja sitten rakentamaan uutta, parempaa kautta.


Vaikka urheilupuolella tulokset eivät olleet sitä mitä halusi, balsamia haavoihin toi tieteen puolella menestyminen, joka sekin tosin liittyi liikuntaan: Kevään ja kesän aikana työstämäni tutkimus voitti liikuntatieteen päiviltä parhaankäyttäytymis- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen  tittelin =D.



-N